Ruokamyrkytys numero 4, muistaakseni
Aikaa voi tuhlata monenlaiseen asiaan, mutta sairastelu on ehdottomasti yksi niistä paskimmista vaihtoehdoista. Edellinen ruokamyrkytys, ruokamyrkytys numero 3, vaati veroina lohjenneen hampaan ja kipeän kyynerpään, joka edelleen vihoittelee. Tällä kertaa tauti on toistaiseksi vienyt vasta aikaa ja muutaman kilon elopainoa. Nuo oireet ovat jo entuudestaan tuttuja.
Koska vaivoja on päässyt taas kertymään taitaa huomenna olla aika kätellä jotain paikallista lääkäriä. Kenties hänellä on vastaus kipeään kyynärpäähän ja ilmapalloon, joka on juuttunut mahaani.
Tänään aamu alkoi kohtalaisen hyvin. Aamupalan murot maistuivat jo santsikupin verran ja teekään ei tuntunut vääntävän vatsaa. Sain aamupalan aikana esille jopa sosiaalisen puoleni ja menin istumaan samaan pöytään huoneessani nukkuvan reissaajan kanssa. Matkaaja oli kolmessakymmenissä oleva, juuri maisteriksi valmistunut saksalainen mies. Danielin kaljuksi ajeltu pää kilpaili pyöreydessään hänen silmälasiensa kanssa, joiden ohuet metalliset sangat yltivät juuri korvien taakse. Tuon mallisiin laseihin törmää ainoastaan ihmisillä joille ulkonäkö ei ole kaikki kaikessa. Päätin jatkaa keskustelua.
Hän ehti kuitenkin avata suunsa ennen minua ja kysyi mikä minun matkasuunnitelmani oli. Kerrottuani hänelle muutamalla lauseella mitä olin puuhastellut viimeiset kuusi kuukautta alkoi kurkkuani kuivaamaan. Join hiukan teetä ja aloin syömään muroja. Unohdin että tarkoitukseni oli viettää sosiaalinen aamupala. Lopulta Daniel oma-aloitteisesti lausahti, mielestäni hieman tahdittomasti, että opiskeli Augsburgin yliopistossa fysiikkaa. Toisaalta hän sentään yritti ja antoi minulle samalla aiheen, josta tiedustella tarkemmin. Hän sanoi aikovansa jatkaa tohtoriksi, kunhan palaisi Meksiko-Guatemala matkaltaan. Tuo tieto ei juurikaan yllättänyt sillä hänen aikaisempi olemuksensa oli jo paljastanut, että yritysmaailma ei ehkä ollut se hänen juttunsa. Liikaa ihmisiä ja liian vähän aikaa tutkia numeroita, oli analyysini tulos. Samalla aloin pohtimaan mikä mahtaakaan olla oma pakkomielteeni, mutta nopeasti havahduin todellisuuteen ja tiedustelin mihin hän oli erikoistunut lopputyössään.
Noin 8 minuuttia myöhemmin olin kuullut lyhyen luennon hiukkaskiihdyttimestä, samanlaisesta kuin CERN:ssä, mutta pienemmästä. Siitä kuinka hän tutki jotain ioniroiskeita ja niiden synnyttämiä kuvioita. Sitä kuinka tietyt alkuaineet lämmitettäessä tarpeeksi muuttuvat kiinteästä jonosta tipoiksi. Hän helpotti aiheen ymmärtämistä vertaamalla tapahtumaketjua suihkuun, jonka vesivana tarpeeksi alas tippuessaan menettää pintajännityksen ja muuttuu pisaroiksi. Sama asia tapahtuu siis atomitasolla, kunhan ainetta lämmitetään tarpeeksi. Oli helppo havaita, että aihe oli hänelle todella tärkeä. Hänen alahuulensa väpätti innosta ja sanat eivät meinanneet tulla suuhun oikeassa järjestyksessä. Esitin pari todella yleismaailmallista jatkokysymystä aiheesta, jottei keskustelu olisi ollut täysi monologi. Tämän jälkeen edessä oli väistämättä aiheen vaihto – Euroopan säähän. Pari viikkoa sitten oli kuulemma ollut helteitä.
Hän ehti syödä aamupalansa loppuun ennen minua ja poistui pöydästä minun toivottaessa hänelle hyvää matkaa. Daniel oli lähdössä myöhemmin iltapäivällä San Cristobaliin, joka oli matkanvarrella Jukatanin niemimaalle. Maantieto ei ilmeisesti ollut yksi hänen vahvimmista aineistaan koulussa. Tuota yksinäistä reppureissaajaa kiinnostivat Mayojen raunioituneet kaupungit. Tätä yksinäistä reppureissaaja kiinnosti yläkerran vessa ja ehkä sitten hetken lepo sängyssä.
Nousu ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan huoneeseeni sai sykkeen nousemaan naurettavan korkeaksi. Teotihuacanissa sijaitseva, 60 metriä korkea, maailman kolmanneksi suurin pyramidi, sai luvan odottaa. Jos minuun majautunut pöpö on valinnut taktiikakseen uuvutustaistelun, on sillä edessä karvas tappio. Aika ei ole minulle rahaa, joten jaksan kyllä odottaa. Perkele!