Paskin päivä Meksikossa toistaiseksi

Monille perjantai on helpotuksen päivä pitkän työviikon jälkeen. Meitsillä päivä synnytti fiiliksiä joita ei pitkään aikaan ole ollut. Ahdistus pääsi hiipimään ja v-käyrä kasvoi korkemmaksi kuin pitkään pitkään aikaan.

Aamu alkoi normaalisti ja menin kouluun kahdeksaksi. Onnekseni sain tietää, että opettajamme joutuu olemaan poissa koulusta usean viikon ajan. Sijaiseksi tuli vanhempi mies, joka osoitti heti olevansa todella pätevä opettaja. Saimme tarkasti määritellyn kuvaustehtävän ja kuvien tarkastelu diaprojektorilta oli analysoivaa ja kriittistä. Ero varsinaiseen opettajaan oli todella iso. Tässä vaiheessa oli onnellinen.

Tunti päättyi yliajalla (aina hyvä merkki) ja siirryin odottamaan seuraava tuntia uuteen luokkaan. Kyseiset tunnit ovat täyttä ajanhaaskausta ja ainut naisopettajani on todella syvältä. En lähde nyt erittelemään, mutta kun opettaja on huono hän vain on huono. Jos tunnin jälkeen ei tunne inspiroituneensa tai oppineensa jotain uutta, koen tulleeni huijatuksi. Tällä kertaa opettajaa ei kuulunut ollenkaan (ei ollut ensimmäinen kerta) ja tunnin odottamisen jälkeen lähdin kotiin.

Tällä hetkellä Guadalajarassa on menossa yhdet Latinalaisen Amerikan suurimmista elokuvafestivaaleista. Tänään oli ensimmäinen virallinen näytöspäivä. Päätin lähteä katsomaan elokuvan nimeltä Solo Quiero Caminar – tahdon vain kävellä. En tiennyt pätkästä mitään, mutta ei se ole ennenkään estänyt katsomasta elokuvia. Itseasiassa tykkään katsoa elokuvat siten etten tiedä niistä etukäteen yhtään mitään.

Kavereiden piti tulla mukaan katsomaan leffaa, mutta heitä en koskaan nähnyt. Tekivät niin sanotusti oharit (ei ensimmäinen kerta). Elokuvateatterille päästyäni huomasin punaisen maton ja tajusin, että paikalle oli tulossa joidenkin mielestä muita tärkeämpää lihaa ja verta. Lippuluukulla sain tietää, että koska kyseessä on gaala ensi-ilta ja vaikka mitä muuta liput maksaisivat 200 pesoa (10€), joka on aivan naurettava summa ottaen huomioon että maksoin viidestä lipusta, jotka ostin etukäteen, 100 pesoa (1€/kpl).

Noh, minkäs teet. En ollut maksamassa kymppiä, joten päätin jäädä vain hengailemaan ja katselemaan meininkiä. Siinä seisoskellessani törmäsin yhteen vaihtariin, joka oli liikkeellä pari kauniin paikallisen likan kanssa. Julkkiksia odotellessa jaarittelimme niitä näitä ja selvisi, että he voisivat saada ehkä ilmaislippuja näytökseen…

Sitten tulivat julkkikset. Tunnetuin heistä tunnin myöhässä kuten asiaan kuuluu. Eka julkkis jonka tunnistin oli Diego Luna (Y tu mamá también). Vikana tuli Gael García Bernal (Y tu mamá también, moottoripyöräpäiväkirja, Amores Perros, Blindness, Babel, La Mala educación, The Motorcycle Diaries). Gael García on alkujaan kotoisin Guadalajarasta. Gael on ehkä yksi kaikkein suurimmista tähdistä koko festivaaleilla ja hän pokkasikin jonkin yleihyvän tunnustuksen/palkinnon ennen elokuvan alkua. Kiitos puhe oli kyllä koskettava ja mies vaikutti todella sympaattiselta. Niin ja mikä parasta, olin aivan punaisen maton vieressä ja oikealla puolellani oli kaksi todella kilahtanutta Luna/Gael García fania, joiden kohdalla kaikki julkkikset pysähtyivät, jotta likat saivat itsensä kuvattua julkkisten kanssa. Ts. kaikki kuumimmat Latinotähdet kävivät esittäytymässä minulle puolen metrin päässä.

Julkkisten mentyä käteeni ojennettiin ilmaislippu näytökseen, joten ei muuta kun leffaa katsomaan. Aika hyvä tsäkä voisi sanoa. Mikä tästä päivästä sitten teki paskimman pitkiin aikoihin? Minunhan pitäisi olla onneni kukkuloilla. Mutta kun en vaan ollut. Tuskainen tunne raastoi hermojani koko ensi-illan ajan aina punaiselta matolta elokuvan lopputeksteihin.

Miksi? Koska minulla ei ollut kameraa mukana. Monen mielestä hyvinkin mitätön asia sai minut henkilökohtaisesti voimaan fyysisesti pahoin. Vierotusoireet olivat liian kovat. Menetin liian monta hyvää kuvaa. Vielä kun kaksi päivää aikaisemmin yksi Meksikon parhaista valokuvaajista pyysi tunnillaan meitä ottamaan kuvia festivaalien julkkiksista, oli ahdistus kruunattu tuoreella kirsikalla. Tuntui kuin olisin nänhyt unta lottovoitosta, samalla tietäen että kaikki on unta ja kohta heräisin omasta sängystä.

Täytyy vain ajatella asian positiivista puolta. Opin tänään jotain uutta itsestäni. Nyt tiedän mitä haluan tehdä 17 tuntia päivässä. (Siinä on minun elämän realiteetit, sinulle joka ne kyseenalaistat…) Seuraavan kerran kun näet minut, näet myös kameran kaulassani. Hyvää yötä.