Elokuva-arvostelu: Solo Quiero Caminar

Heti alkuun täytyy sanoa jotain mitä kritiikissä ei koskaan saisi tehdä ja juuri siksi teenkin sen.
Elokuva oli ihan surkea. Säännöt on tehty rikottaviksi. Tuo jälkimmäinen kommentti kertoo ehkä enemmän minusta kuin elokuvasta, mutta tämä on minun blogi ja saan siis kirjoittaa tänne mitä vain. Allah sanoo PAM!

Elokuva oli pelkkää machismoa ja naisten alistamista, jonka päälle oli epätoivoisesti yritetty liimata tarina rakkaudesta joka ei voisi toimia. Naiset kuvattiin elokuvassa kylmän laskelmoivina kieroina varkaina. He olivat selän takana juonittelevia käärmeitä, jotka silmän välttäessä veisivät rahat kassakaapista. Kuitenkin itse varkauden aikana elokuvan naiset kuvattiin panikoivina, epävarmoina ja heikkoina. Mitään Oceans Eleven tyylistä itsevarmuutta ei ollut havaittavissa. Kuinka tälläisia varkaita sitten kohdellaan? Lyödään niin että veri lentää tai pamautetaan lekalla käsi murskaksi ja lasketaan sitten menemään. Entä jos nainen joutui tilanteeseen josta ei ollut ulospääsyä. Ei muuta kun kontilleen ja äijän vetskari auki. Tämä olisi ollut vielä ymmärrettävää kun halutaan kuvata naisen huonoa kohtelua Meksikossa. Kun sama vetskariteema kuitenkin toistui viidettä kertaa elokuvassa niin ei voinut olla miettimättä mistä käsikirjoittajan arvomaailma oikein koostui.

Elokuvan juoni myötäili arvattavissa olevia linjoja ja toisti itseään aivan liikaa. Kun nainen halusi jotain hänen oli aina turvauduttava alistumaan ja antamaan niin sanotusti pesää hikiselle äijälle. 130 minuuttia oli liikaa ja leikkaustyylistä pystyi havaitsemaan, että elokuvaa oli jouduttu lyhentämään isolla kädellä. Yksittäisiä kohtauksia oli vain yksinkertaisesti liikaa ja kokonaisuudesta oli yritetty tehdä aivan liian syvällinen. Tuntui kuin ohjaaja olisi leikkinyt kaverin legopalikoilla. Kaikki palaset oli saatava käytettyä, siitäkin huolimatta että lopputuloksena on babelintorni, jonka värit sotivat keskenään. Elokuva teki harvinaisen selväksi sen, että ohjaaja on halunnut saada koko höskän kasaan ennen välipalaa, jotta pääsisi nauttimaan suklaavanukkaista jotka äiti on ostanut.

Festivaalien eka floppi on siis nähty. Meksikolainen elokuvayleisö on muuten hyvin outoa. Kun elokuvassa kaksi äijää istuu sohvalla keskustelemassa toisilleen samalla kun kaksi naista ottaa heiltä suihin, niin harvemmin kuulee suomalaisen yleisön räjähtävän röhnöttävään nauruun. Teini-ikäisen yleisön ehkä, mutta henkilökohtaisesti en vain osannut samaistua kanssayleisööni tuolla hetkellä. Laitetaan kaikki tällä kertaa kulttuurieron piikkiin. Ensi kerralla en ole yhtä suvaitsevainen.